Warjakka Qigong

Tule kokeilemaan terveyttä edistäviä, rauhallisia Qigong -harjoitteita ilmaiseksi Tanjan opastuksella Varjakan sataman aallonmurtajalle la 12.6. / 19.6. / 10.7. / 17.7. klo 10:00 (sää varaus). Harjoituskerta kestää noin 30-60min. Harjoitusten päätteeksi voimme myös venytellä ja nautiskella sataman kauniista näkymistä. Voit halutessasi tuoda joogamaton mukanasi. 

Tunti sopii kaikille, jotka kykenevät pääsemään aallonmurtajalle. Et tarvitse aikaisempaa kokemusta tai hyvää kuntoa. Harjoituksia voi tehdä myös istualtaan. 

Qigong on vanha kiinalainen praktiikka, jolla pyritään tasapainoittamaan terveyttämme. 

Tervetuloa mukaan!

Kuva: Elena (Lölä) Vlasenko

This is Lölä

Elena Vlasenko during a live broadcast in Moscow. Photo: Ivan Trefilov

“Keho on Dacha” is a long-term research art project by artists in the North of Finland and Russia exploring site-specific performance and community-based art-making through dance, technology, media art and gardening.

We are happily continuing to feature our team members. (Welcome to scroll down for the Russian version).

This is Elena Florina Vlasenko, known as Lölä. She is a journalist currently based in Oulu and a visual storyteller in dance/tech company TaikaBox.

Here’s what Lölä says about herself and the Keho on Dacha research:

Lölä planting avocado and kalla in Warjakka community gardens. Photo: John Collingswood

– I have worked as a reporter covering some dramatic events in the Post-Soviet world from where I come, such as war conflicts and persecution against journalists, activists and independent artists.

A long and sophisticated chain of events has brought me to Finland and TaikaBox where I explore working with four languages: translating Finnish to English and body language to the one of hypertext (and vice-versa). I’m fascinated to be sustaining the feeling of commonality between and within the communities of artists and audiences through social media, trying to find words to describe the abstract, the free, the postmodern, the subtle in the contemporary art I am lucky to be witnessing in TaikaBox on a daily basis. 

The very abstraction of contemporary art can tell more than a thousands pages wounded by censorship – abstraction knows no fears.

Within Keho on Dacha – an art project on reviving the communities – I am excited to be exploring the slow speed of change – something that I have been rebellious against most of my life and now learning to accept.

Still from Thom Yorke’s live beach “Creep” performance in 1993 and Lölä trying to look like him

It’s natural to wait, it’s hard to enjoy it – yet the Sun we see is always the Sun in the past, eight-minute-ago Sun, because that’s how much it takes for its light to reach the Earth. The light from the art and community-based activities shines in a while, yet just like with the Sun, there’s hardly a life without it.

Photo of Lölä by Elena Gutkina

“Дача – это тело” – исследовательский проект, который делают художники и артисты на севере России и Финляндии. Мы соединяем два пространства – Варьякку в окрестностях Оулу в Финляндии и Калинушку в окрестностях Архангельска в России – с помощью искусства, современных технологий и традиционного садоводчества. Мы изучаем и переосмысливаем исторический и социальный контекст, создавая культурный опыт не для сцены и зрителей, а на даче и вместе с местными жителями.

Это Елена Флорина Власенко, но главным образом она Лёля. Лёля журналист и креативный маркетолог в компании TaikaBox, которая совмещает хореографию и технологии и расположена в Оулу на севере Финляндии. Вот что Лёля говорит о себе и проекте “Дача – это тело”.

Команда TaikaBox: журналист Лёля Власенко (слева), хореограф Таня Роман и художник Джон Коллингсвуд. Фото: личный архив

– Как репортер я освещала непростые события, происходящие в постсоветском пространстве, где я родилась и выросла: военные конфликты, преследования журналистов, активистов и независимых художников.

Длинная и весьма запутанная цепочка событий привела меня в Финляндию и TaikaBox, где я перевожу с финского на английский и с языка тела на язык гипертекста (и наоборот). Мне нравится поддерживать чуство общности в артистическом сообществе и среди его аудитории, а также между ними. Для этого я много использую социальные медиа, пытаясь подобрать слова, которые описали бы все то абстрактное, свободное, постмодернистское, неуловимое, что есть в современном искусстве, которое мне выпала радость ежедневно наблюдать в TaikaBox. 

Лёля играет на пианино на Крещатике в Киеве. Фото: личный архив

Сама абстракция, присущая современному искусству, может порой поведать больше, чем тысячи страниц, пораженных цензурой – абстракции неведом страх.

Суть проекта “Дача – это тело” – это возрождение или даже перерождение сообществ, другими словами, создание гражданского общества в отдельно взятом месте с помощью искусства.

Очень мне любопытно исследовать низкую скорость перемен, – большую часть жизни я сопротивлялась тому, что так долго приходится их ждать. Сейчас вот учусь принимать.

Лёля в Оулу у маяка. Фото: личный архив

Ждать нормально, наслаждаться ожиданием сложно – но даже Солнце, что мы видим, всегда устаревшее, такое, каким было целых восемь минут назад: столько времени нужно солнечному свету, чтобы достичь Земли. Пройдет время, прежде чем свет от искусства и процессов, с ним связанных (в которых общество перерождается в гражданское), достигнет цели. Но как и в случае с Солнцем, по-другому и жизни нет.

This is Elena

Film-maker Elena Gutkina smelling the fir-tree. Photo: Anna Titova-Verdreht

“Keho on Dacha” is a research art project by artists in the North of Finland and Russia exploring site-specific performance and community-based art-making through dance, technology and media art. We are happily continuing to feature our team members. (Please, scroll down for the Russian version)

This is Elena Gutkina, a film-maker based in Moscow and Arkhangelsk, Russia.

Film-maker Elena Gutkina. Photo: Doker Film Festival archive

Due to our research Elena has moved from Moscow to Arkhangelsk to explore the bodies perceived through the camera and the dramatic contexts of local communities. Here is what Elena Gutkina says about herself and about “Keho On Dacha”:

Elena Gutkina in a Kolkata-Delhi train. Photo: Genrikh Ignatov

– I link the moment when I decided to dedicate myself to film-making with my journey to India in 2010. It was a journalistic business trip – covering spiritual workshops of Dalai Lama. I recall being really sick in Dharamshala, but through the high fever I was blindly persistent that I’d never leave the place until I’d have an interview with Dalai Lama. I even changed the plane tickets. I don’t know how exactly, but I was lucky to have met him in the end. After returning to Moscow the fever finally got me tied to bed – and it was then when I first truly wanted to shoot a movie, particularly something capturing strawberries floating on top of the fruit stew drink… Then I bought a camera and started coming to one of the vivid Moscow landscapes called the Sparrow Hills doing my first dark evening shootings…

A poster of film-makers’ Elena Gutkina and Genrikh Ignatov arthouse documentary about a young autistic man stuck in his body

I don’t really like the word “dacha”, I’d rather prefer “village”, and Russia is more about villages. Both dacha and village, however, are about the land, the piece of land where you can plant a tree or a blackberry bush and come check it out every year wondering whether it has actually survived…

These annual check-ups by the people of dacha or village are filled with the vibrant emotion that triggers a lot more: every Spring anticipating to see whether the grain grew, accepted by the land, – or not, mourning, because it did seem you had done everything properly…

“Keho On Dacha” project inspires me to research the inner movement, the one which is implicit, hidden within the body. That might require approaching the body even closer than before…

Elena Gutkina. Photo: Alexander Kozhokhin

Here is the Russian version:

– Момент, когда я решила снимать кино, я связываю с поездкой в Индию, куда я ездила в командировку на духовные учения Далай-ламы в 2010 году. Помню, что в Дарамсале я заболела, у меня была температура, но у меня была какая-то слепая убежденность, что я отсюда не уеду, пока не возьму интервью у Далай-ламы. Я даже поменяла билеты на самолет. Не знаю, но мне несказанно повезло с ним встретиться.

Елена Гуткина смотрит сквозь ветки. Фото: Анна Титова-Вердрехт

Когда я вернулась в Москву, я свалилась наконец с температурой и кажется во время болезни мне остро захотелось снять плавающую клубнику в компоте. Я купила ручную камеру и стала ездить после работы на Воробьевы горы снимать темными вечерами маленькие пробы.

Мне не очень нравится слово «дача», мне больше по душе «деревня», тем более что Россия – это больше про деревни. Но и дача, и деревня – это про землю, про кусок земли, где ты можешь посадить дерево или кустик ежевики, и каждый год приезжать и проверять, выжило оно или нет. В этой проверке дачников или деревенских жителей очень много чувства, которое очень многое дает – смотреть по весне проросло зерно, что ты посадил, приняла его земля, или нет, и сокрушаться – почему нет, хотя ты все сделал, казалось бы, как следовало…

Кадр из документального фильма Елены Гуткиной и Генриха Игнатова “Волк и семеро козлят” про юношу, которому врачи поставили диагноз “аутизм”. Фото: личный архив

В нашем проекте мне было бы интересно исследовать внутренние движения, движения неявные, скрытые в теле, возможно, для этого нужно будет подойти к нему немного ближе чем обычно.

Dance artist Susanna Voiushina and film-maker Elena Gutkina in Kalinushka dacha village in the suburbs of Arkhangelsk. Photo: Susanna Voiushina

Astuisinko oman pihani reunan yli?

Viime sunnuntaina paikallinen kyläyhdistys järjesti Warjakka Puutarhan avajaiset. Puutarhan toinen kausi pyörähti käyntiin koleana ja sateisena päivänä. Silti osallistujia saapui paikalle läheltä ja kaukaa. Itselläni oli ihana olo, kun sain ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olla mukana järjestämässä tapahtumaa ja tehdä jotain hyvää Varjakan eteen. Hoksasin myös, etten tuntisi suurinta osaa osallistujista, jos en olisi tullut mukaan kyläyhdistyksen toimintaan muutama vuosi sitten. Missäpä olisimmekaan voineet tavata, kun olemme niin erilaisia ja eri-ikäisiä? Mikä siinä yhdessä tekemisessä kiinnostaa? Jokaisella on varmasti eri vastaus, mutta minulle se on: ihmiset! Tekemisen lomassa voi erittäin luontevasti tavata uusia ihmisiä sekä tutustua puolituttuihin paremmin. Keskustelun voi helposti aloittaa tuntemattomien kanssa ja välillä taas sukeltaa täysin itsenäisesti johonkin tehtävään. Ei tule kiusaantunutta tunnetta siitä, että mistä puhuisi seuraavaksi. Aina on jotain tekemistä. Talkoisiin osallistumisesta ja yhteisöllisestä toiminnasta saa – aivan kuten urheilusuorituksestakin – hyvän mielen, joka kestää yllättävän pitkään. On mukava tunne, kun on ollut mukana, jossakin itseään isommassa toiminnassa ja saanut aikaan jotain sellaista, johon ei yksin pystyisi. On myös ilo nähdä, kun siitä on hyötyä isommalle joukolle ihmisiä sekä alueelle ja ympäristölle.

Warjakka Puutarhan avajaiset. Kuva: Mirjami Mäkelä

Kun keräilin Warjakka Puutarhan avajaisten tavaroita törmäsin myös yhteisöllisyyden vastavoimaan: itsekkyyteen ja välinpitämättömyyteen. Erään ohi ajaneen kalliin näköisen auton ikkunasta lensi roskat ojan penkkaan. Olin täysin ällistynyt. Miten joku, etenkin aikuinen, saattoi tehdä jotain tuollaista varsinkin nyt, kun on niin paljon tieteutta ympäristöstä ja ilmastonmuutoksesta? Olin kuvitellut, että tuollaiset dinosaurukset olisivat jo kadonneet. Olin väärässä.

Niinpä ajatukset yhteisöllisyydestä ja piittaamattomuudesta ovat pyörineet päässäni viimeiset pari päivää. Sattumalta törmäsin tänä aamuna videoon, jossa eräs urheiluvalmentaja kertoi motivaatiosta ja siitä, kuinka meillä saattaa olla sisäinen halu osallistua ja tehdä asioita, mutta tekemisen sijaan aivomme alkaa keksiä mitä ihmeellisempiä selityksiä siitä, miksi meidän ei pitäisi toimia. Jos vastus on liian suuri, emme toimi, vaikka periaatteessa olisimmekin kiinnostuneita. Ei ole aikaa, ei jaksa, liian pitkä matka, huono ilma, ei kehtaa, mitä muut ajattelevat, ehkä huomenna, en minä yksin halua/uskalla jne… Nämä on meille kaikille tuttuja selityksiä, joita aivoissamme pyörii. Ihminen on mukavuudenhaluinen olento, joka mielellään tekisi kaiken vähimmällä mahdollisella vaivalla (ainakin suurin osa meistä). Mitä enemmän pyöritämme näitä negatiivisia selityksiä päässämme sitä vahvemmaksi niiden luomat hermostolliset radat tulevat ja sitä hankalammaksi niiden uria on muuttaa. Tämä sama näyttää pätevän niin liikkumiseen kuin yhteisölliseen toimintaankin. Moni on kiinnostunut ja jopa haluaisi tulla mukaan, mutta ne selitykset, joilla väistämme osallistumista esim. talkoisiin tai muuhun yhteiseen toimintaan voittavat motivaatiomme. Lopulta emme vain saa aikaiseksi.

Nykyaikana olemme jotenkin vieraantuneita yhdessä tekemisestä. Minun sukupolveani ja sitä nuorempia ei ole opetettu talkoilemaan, emmekä ole kokeneet yhteisöllisyyttä osana yhteiskuntaa ja elämän arkea samalla tavalla kuin vanhemmat sukupolvet. Olemmekohan ajautuneet yksilöllisyyden ylikorostamiseen ja sitä kautta huomaamatta itsekeskeisyyteen? Mitä se yhteisöllisyys sitten oikein on? Miten sitä voi kehittää? Entä miltä näyttää yhteisöllisyyden puute? Miten asenteita voi muuttaa?

Warjakka Puutarha sijaitsee Warjakan taidepolun varrella ison männyn edustalla ja läheisyydessä, Varjakan venesatamaan vievän tien varrella. Alue on erittäin suosittu virkistysalue kesäisin. Puutarhalla työskennellessä tulee aina juteltua ohikulkijoiden kanssa. Kun olen tiedustellut, josko heitä kiinnostaisi vuokrata kasvatuslaatikko ja alkaa Warjakka Puutarhan vilvelijäksi, moni nopeasti kieltäytyy ja kertoo, että hänellä on jo oma piha. Totta, suurimmalla osalla meistä on jo oma piha, niin minullakin. Miksi minä vaivautuisin omalta pihaltani jonnekin muualle? Tässä yhteydessä aloin miettimään tuota aikaisemmin mainitsemaani motivaatiovideota ja niitä selityksiä, joita aivoissamme kehitämme, jotta meidän ei tarvitsisi osallistua. Osallistuahan voi toki hyvin monella eri tavalla, ei ainoastaan viljelemällä ja talkoilemalla. Saatamme olla kiinnostuneita osallistumaan esim. kyläyhdistyksen talkoisiin tai vuokraamaan sen kasvatuslaatikon Warjakka Puutarhalta, mutta ne syyt, joilla latistamme ajatuksen ovat vahvempia kuin itse motivaatio. Työn määrä saattaa huolettaa tai se, että osaako ja menestyvätkö kasvit. Entä jos joku tärvelee kasvatukseni tai metsän eläimet syövät ne? Meillä kaikilla on omat huolemme.

Warjakka Puutarhan kevät. Kuva: Tanja Råman

Warjakka Puutarhan laatikoissa on sen verran hyvä pohjustus, että niissä saa aloittelevakin viljelijä kasvinsa kasvamaan hyvin pienellä vaivalla. Vieressä on vesisäiliöt sekä lähellä on tarjolla lisälannoitusta. Kasteluapuakin löytyy, jos ei joku viikko itse pääse paikalle tai jos on liikuntarajoitteinen. Kaikki ovat tervetulleita omalla panoksellaan. Warjakka Puutarhan yhteisössä on hyvä yhteishenki, johon on helppo tulla mukaan. Tähän mennessä puutarha on säästynyt tuhoilta ja ilkivallalta. Uskon myös, että mitä enemmän Varjakan alueesta (siis oman pihan ulkopuolisesta alueesta) huolehditaan yhteisesti sitä vähemmän ilkivaltaa täällä tapahtuu. Kaikki siis hyötyvät.

Meillä on vastuu huolehtia myös pihamme ulkopuolisesta ympäristöstämme, sillä valitettavasti noita aikaisemmin mainitsemiani dinosauruksia vielä riittää. Kävelenkö siis hänen pudottamiensa roskien ohi ja teeskentelen, etten näe niitä? Kun teeskentelee tarpeeksi kauan, sokaistuu eikä todellakaan enää huomaa niitä roskia siellä ojan penkassa. Jälleen opetamme omaa hermostoamme ja aivojamme tiettyihin kaavoihin. Valitettavasti tämä passiivinen asenne on yhtä huono, kuin dinosauruksella itsellään. Roskat eivät itse pysty siirtymään roskikseen, vaikka kuinka sitä toivoisin. Minulla on siis vastuu tehdä jotain – ei ainoastaan siistiä aluetta, vaan myös aktiivisesti pyrkiä muuttamaan dinosaurusten asenteita. Tätä miettiessäni aivoissani ensimmäisenä välähtää, että mitä minä voisin muka tehdä yksittäisenä ihmisenä. Ehkä en paljoa. En tunne tätä kyseistä dinosaurusta ja ehkä suora puhuttelu johtaisi vain sanaharkkaan eikä tuottaisi tulosta. Mutta ehkäpä asenteiden muuttaminen onkin jo sen verran isompi asia, johon tarvitaan yhteisön voimaa ja ‘talkoita’. Se, että yhteisö välittää alueestaan, viestii kauemmas. Mutta se tarkoittaa yhä enenevässä määrin sitä, että alueen asukkaiden tulee oikeasti välittää omasta asuinalueestaan – myös siitä oman pihapiirin ulkopuolisesta alueesta ja tehdä sen hyväksy jotain. Varjakassa meillä on paljon, josta olla ylpeitä ja mistä nauttia: meren läheisyys, luonto ja alueen mielettömän kiehtova kulttuuriperintö. Näitä ei kaikkialta löydy.

Uskaltaisin väittää, että yhteisöllisyys on ase itsekeskeisyyttä ja välinpitämättömyyttä vastaan. Osallistumalla yhteisölliseen toimintaan eri tavoin ja viestimällä siitä omassa lähipiirissä on yksi hyvä tapa levittää tietoisuutta ja muuttaa itsekeskeisyyden kulttuuriamme ympärillämme. Tämä ei kuitenkaan tapahdu itsestään tai hetkessä, vaan se on meidän kaikkien tietoista pidempiaikaista muutosta ja sitä, että kävelylenkille lähtiessämme nappaamme vaikka roskapussin mukaan tai osallistumme jollakin muulla tavalla yhteisen ympäristömme ylläpitämiseen. Vuokraamalla kasvatuslaatikon Warjakka Puutarhalta on yksi hyvä tapa piristää ympäristöä ja viestiä alueen huolenpidosta täällä liikkuville. Jokaisen panos voi olla omanlaisensa. Tärkeintä on aktivoitua. Viime vuonna työskentelin tanssitaiteilija ja aktivisti Maya Mi Samuelsenin kanssa. Hän asuu pienessä yhteisössä, pienessä saaressa Pohjois-Norjassa. Vaikka hän tuntuukin erittäin vahvalta henkilöltä, niin myös hänen pitää stempata itseään aktiivisuuteen. Hänen mottonsa on jäänyt mieleeni: “Feel the fear but do it anyway.” Uskalla siis rikkoa ne omat urautuneet ajatusten polut ja kokeile polun sivuhaaraa. Mihinhän se voisi johtaa?

Mitä muuta hyötyä on aktiivisuudesta? Se, mitä omassa pihapuutarhassa ei useinkaan kasva (mutta menestyy yleensä erittäin hyvin yhteisöllisissä puutarhoissa), on sosiaalisuus ja ystävyyssuhteet. Warjakka Puutarha on paljon muutakin kuin salaatin tai kukkien kasvattamista. Se tarjoaa kohtaamispaikan. Etenkin näin korona-aikakautena hyvin moni on huomannut olevansa yksin. Tutkitusti yksinäisyys on yksi pahimmista aikamme vitsauksista, fyysisten ja henkisten oireilujen aiheuttajista. Olemme luonteeltamme sosiaalisia. Voisikohan lääkäri jonakin päivänä reseptien sijaan määrätä yhteisöllisiä talkoita? Muualla maailmallahan lääkärit määrävät jo potilaille joissakin tapauksissa taidetta. Miksi ei siis jonakin päivänä talkoita?

Palatakseni vielä tämän aamuiseen motivaatiovideoon sain siitä mukaani kaksi asiaa, joilla pönkittää omaa motivaatiotani silloin, kun ei tekisi mieli, ei viitsisi eikä jaksaisi. Ensinnäkin ulkopuolisen motivaattorin esim. ystävän merkitys ja se, että on luvannut jollekin jotain. Miksipä ei hommata esim. Warjakka Puutarhalta kasvatuslaatikkoa yhdessä kaverin kanssa? Silloin voisi järjestää viikottaiset treffit puutarhalle tai yhdistää kevyen puutarhanhoidon vaikka osaksi kävelylenkkiä. Toinen asia, joka jäi videosta mieleeni, on antaa itselleen lupa kokeilla ja lopettaa, jos se ei sitten ollutkaan se oma juttu. Aloittaminen on yleensä se kaikkein vaikein asia. Kokeilemalla talkoita ei menetä kuin muutaman tunnin ja siitäkin menetyksestä ympäristö hyötyy. Kokeilemalla voi myös yllättää ne urautuneet aivopoimut, jolloin saattaa huomata nauttivansa yhdessä tekemisestä.

Siksipä kannustaisin sinua rohkeasti astumaan pihasi rajan yli ja seuraamaan sitä hieman tuntemattomampaa polkua.

Warjakan taidepolku. Kuva: Mirjami Mäkelä

This is Dima

Dance artist Dmitry Melnikov (flying) during the performance in Arkhangelsk. Photo: Pavel Korbut

“Keho on Dacha” is a research art project by artists in the North of Finland and Russia exploring site-specific performance and community-based art-making. We are gladly continuing to feature our team members. (Please, scroll down for the Russian version)

This is Dmitry (Dima) Melnikov, a dance artist and choreographer based in Arkhangelsk, Russia.

Dance artist Dmitry Melnikov. Photo: Igor Kolody

Dima has a very special role in “Keho on Dacha”: it is his dacha in Kalinushka dacha village in the suburbs of Arkhangelsk that became one of the two sites for our artistic research. Dima’s dacha is the gateway connecting the communities of Varjakka and Kalinushka. Here is what Dima Melnikov says about himself and about our research:

Dmitry (Dima) Melnikov. Photo: Konstantin Gladkov

– I have started dancing when I was seven – my parents have brought me to the school where one could enroll to choreographic ensemble class, choir or orchestra. But one had to choose between those though: you either dance, or sing, or play music. My parents have applied for choreography on me behalf, although they hadn’t really asked my opinion. Never have I regretted their choice.

Dmitry Melnikov during a performance in Arkhangelsk. Photo: Pavel Korbut

Contemporary dance art is one planet, which from time to time faces floods of overwhelming philosophy waves. Classical dance is another planet, the one suffering from excessive stringency and inflexible, redundant canonical adherence. I move along the line where these two planets collide. Thus, carefully listening to your body is the only way to stay true to your feelings.

Dmitry Melnikov. Photo: personal archive

There is a big interest in dacha – an interest in what is going to come. Now it feels like a big surprise, when you don’t know what can happen in 3 years. So many things come to my head: thoughts, ideas, emotions (sometimes even scary). But you believe in yourself, in your team and what you are doing! And what also makes me happy is the project’s connection to nature, it is something “bigger” that we can get in touch with!

Dance artists Dmitry Melnikov and Susanna Voiushina in Arkhangelsk. Photo: Susanna Voiushina’s personal archive

Nature is the best thing existing in the world, catalyzing most powerful emotions and life itself. Everything connected with nature either calms down or excites. After all, everything depends on the Sun. On the rain. On the wind. On the leaves on the trees. On the heat…

Dance artists Susanna Voiushina and Dmitry Melnikov in Dima’s dacha in Kalinushka. Photo: Elena Gutkina

Welcome to read the Russian version:

“Дача – это тело” – это исследовательский проект, который делают художники и артисты на севере России и Финляндии. Мы соединяем два пространства – Варьякку в окрестностях Оулу в Финляндии и Калинушку в окрестностях Архангельска в России – с помощью искусства, современных технологий и традиционного садоводчества. Мы изучаем и переосмысливаем исторический и социальный контекст, создавая культурный опыт не для сцены и зрителей, а на даче и вместе с местными жителями.

Еще мы с удовольствием продолжаем рассказывать вам о сути нашего проекта и его команде. Знакомьтесь, это Дмитрий Мельников, артист танца и хореограф из Архангельска. У Димы в проекте особенная роль: именно его дача в Калинушке стала одним из двух порталов, через которые мы объединяем наши творческие усилия и два сообщества – Калинушки и Варьякки, – несмотря на расстояние и границы между нами.

Вот что Дима рассказывает о себе и о проекте:

Дмитрий Мельников танцует на даче. Фото: Сусанна Воюшина

– Я начал танцевать, когда мне было семь — родители отвели в такую школу, где можно было записаться в хореографический ансамбль, в хор или оркестр. Но выбрать предстояло что-то одно: либо танцуешь, либо поешь, либо играешь. Меня записали на хореографию, и кажется, даже не спрашивали. Никогда я об этом не жалел.

Современный танец — это одна планета, которую порой заливают волны слишком глубокой философии. Классический танец — другая планета, которая зачастую страдает от излишней строгости и негибкой, канонической стуктуры. Я же существую на стыке этих миров — только так, слушая свое тело, можно остаться верным своим чувствам.

Дмитрий Мельников на сцене. Фото: личный архив

К даче я испытываю сильный интерес — к тому, что будет. Сейчас это большое удивление, когда не знаешь что может быть через 3 года, но очень много всего возникает в голове, мыслей, идей, эмоций (и даже немного страшных)
Но ты веришь в себя, в команду и в то что ты делаешь! А ещё очень радует, что все это связано с природой и с чем-то таким «огромным» к чему мы все сможем прикоснуться!

Природа — самое хорошее, что существует в мире, самый мощный катализатор эмоций и самой жизни. Все, что связано с ней, либо успокаивает, либо возбуждает. Ведь все зависит от Солнца. От дождя. От ветра. От листьев деревьев. От тепла…

Initial choreographic seedlings

It is raining very heavily in Varjakka right now. It has been for the past few days. It is giving me a natural break from physical labour. Prior to the rain we had an amazing warm and sunny spell that melted the last bit of snow and uncovered all the existing gardening projects in progress. I get excited about spending time in the garden, so my body is thanking the rain.

I am not a natural gardener but I am eager to learn. One of the biggest things I am already learning is patience. I have two major, long-term projects going on in our yard that provide us brilliant learning processes. The first one is a new lawn. Our yard is around 50 years old with plenty of moss growing. Last Summer we installed a geothermal heating system, which meant that almost all our yard was dug out in order to run underground piping. This Spring I have been shifting 15 tonnes of topsoil, raking, picking stones, raking, picking stones, raking…

The second and even more precious project is about creating a fruit garden in one end of our yard. The climate is not naturally great for growing fruit, but due to climate change it seems to be becoming easier. I have also read and read and read in order to find out the best possible varieties to survive. We started preparing the fruit garden last year, cut some other trees from edge of the land and created eight hotbeds for the trees. I shifted tonnes of topsoil, horse poo and sand to landscape the area again. This year work has continued and we also dug a drainage ditch and planted the first four apple trees. Now, I am getting into more artistic parts of the work and starting to bend the branches of the trees. It is all new to me.

It has been backbreaking physical work for two weeks taking between 20 000 and 30 000 steps daily criss-crossing the yard, pushing the wheelbarrow and bending down to pick rocks or sow seeds. I could feel all of it leaving its marks in my body. So, it felt time to release and see what the body remembers and what the subconscious would bring forward.

As part of my practice I engage in listening to my energy field from time to time and let the body move in the ways it needs to without deciding what to do next. That also helps with releasing unnecessary tensions in the body. I recorded this initial movement improvisation session, watched it once and re-created an eight-minute movement exploration based on what I saw and found interesting. In that way, the improv below is slightly processed, but by no means rehearsed. For me, it was interesting to witness the body go through patterns that were imprinted during the real gardening work – some of which I had already forgotten. In each movement pattern, I could also link a story afterwards and see whereabout in the garden I was doing it.

My plan is to take this material to Warjakka Community Gardens and develop the material further there. The first choreographic seedlings of the Keho on dacha project have been sown.

Warjakka Community Gardens. Photo by John Collingswood.

This is Tanja

Dance artist and choreographer Tanja Råman. Screenshot from “Aquarius” – a short movie made by visual artist John Collingswood in the Konttori building on the island of Varjakka

“Keho on Dacha” – a research art project on site-specific performance and community-based art-making by contemporary artists in the North of Finland and Russia – continues to joyfully introduce itself. (Welcome to scroll down for the Russian version).

Tanja Råman. Photo: John Collingswood’s archive

Please, meet Tanja Råman – dance artist, choreographer, cofounder and artistic director of dance/tech company “TaikaBox” based in Oulu, Northern Finland. Tanja is the artistic leader of “Keho on Dacha”.

Tanja Råman in Varjakka. Photo: John Collingswood

Here is what Tanja says about the “Keho on Dacha” project and about herself:

Tanja Råman during the “Remembering Futures” project development with dance artists in Kazan, Russia. Photo: Lölä Vlasenko

– I feel that I’m not choreographing just for stage anymore. I am choreographing in society, in community, even in a garden – each full of very different people…. 

Tanja Råman in Varjakka (Oulu is on the background). Photo: Lölä Vlasenko

I was very late to start dancing –  I had already turned 16 when I went to my very first dance class. I have always been very sporty and physically active, but it wasn’t until I went to the dance class when I realized: ”Oh my god! This is my channel to express myself”. I’ve always been very shy. If I needed to speak in front of an audience, I was terrified and unable to do that. However, with dance I didn’t experience it. I might be a little nervous initially, but then it all disappears and I feel comfortable and confident. I talk through my body. 

Tanja Råman during a dance workshop within Barents Dance Network Stay Cool event. Photo: Lölä Vlasenko

Within “Keho on Dacha” we are aiming to initiate social change through the arts. Our plan is to engage in site-specific performance, installation, video and film making, as well as writing in Finnish, Russian and English. We will be mixing gardening and dance, community activities with high arts, virtual with real connections.

Tanja Råman talking to artists in Oulu and Budapest during Oulu Dance Hack 2021. Photo: Kulttuurivoimala – Culture Power Station ry

Tech is one of the interesting tools to try to bring people who might find dance as a not-their-thing – whether it is a religious reason or just the lack of interest – to experience dance art – live or virtual.

Tanja Råman dancing with a robot. Photo: John Collingswood.

Varjakka does symbolize a perfect marriage of tech and nature – all encouraging the community to rediscover the place’s history and dip in through its ghostly atmosphere… 

Tanja Råman in the space of community gardens in Varjakka – just days after the last snow melted. Photo: Lölä Vlasenko

Russian version:

“Дача – это тело” – это исследовательский проект, который делают художники и артисты на севере России и Финляндии. Мы соединяем два пространства – Варьякку в окрестностях Оулу в Финляндии и Калинушку в окрестностях Архангельска в России. Соединяем, как это ни парадоксально звучит, с помощью искусства, современных технологий и традиционного садоводчества. Мы мечтаем сотрудничать с местным сообществом, изучая и переосмысливая исторический и социальный контекст. Мы верим, что когда два контекста – российский и финский – переплетутся, то и в Варьякке, и в Калинушках станет интереснее жить и творить.

Еще мы с удовольствием продолжаем рассказывать вам о сути нашего проекта и его команде.

Знакомьтесь, это Таня Роман, хореограф, танцор, сооснователь и художественный руководитель компании TaikaBox, которая совмещает хореографию, танец и технологии, создавая предметы искусства и представления для сцены, онлайн-аудитории и местных сообществ. Компания располагается в городе Оулу на севере Финляндии. Таня – творческий лидер нашего проекта “Дача – это тело”.

Хореограф Таня Роман (справа). Скриншот минифильма, который художник Джон Коллингсвуд сделал с участием финского танцевального коллектива !OHO-KEHO! в одном из старинных зданий на острове Варьякка

Вот что Таня Роман говорит о себе и проекте “Дача – это тело”:

– Я остро чувствую, что вышла за пределы сценической хореографии. Я хореограф, но работаю будто бы в самом обществе, в сообществах, даже в садах – и не просто с танцорами, а с самыми разными людьми… 

Танцевать я начала очень поздно: мне было целых шестнадцать, когда я попала на первое свое занятие танцами. Я всегда была спортивной и физически активной, но только на том занятии меня осенило: “Вот оно! Вот мой способ самовыражения!” Еще я всегда была очень стеснительной. Меня в ужас приводили ситуации, когда нужно было что-то говорить перед аудиторией – мне это просто не удавалось. А вот с танцем такого не было. В начале, конечно, я могу немного нервничать, но потом это все исчезает и я чувствую спокойствие и уверенность. Словно бы говорю телом.

В рамках проекта “Дача – это тело” мы постараемся инициировать изменения в обществе с помощью искусства. План наш включает в себя создание предметов искусства / представлений, которые сделаны не для сцены, а специально для этого пространства. Еще мы планируем делать инсталляции, кино и писать тексты на финском, русском и английском. Мы будем совмещать садоводчество и танец, привычные культурные мероприятия и то, что почему-то принято называть “высоким искусством”, в виртуальном и реальном пространстве…

Технология, безусловно, один из любопытных способов (будь он виртуальным или реальным) привлечь к танцу людей, которые считают, что это не их история – по религиозным ли соображениям, или просто из-за отсутствия интереса.

Варьякка в каком-то смысле символизирует собой такой плодотворный союз технологии и танца. А суть его в том, чтобы стимулировать местных жителей к переосмыслению собственной истории, – такому, когда призраки развеиваются и находится живое…